Ismo Alangon riemastuttaa sanoitusta kuunnellessa tuli mieleen yksi tuttu nainen, joka keski-iän kurimuksessa ruoti naisen elämää päähän ottamisten eli vitutusten jatkumoksi.
Ensin kuulemma vituttaa, kun vanhemmat suuressa viisaudessaan koettavat ohjata luonnonlapsena syntynyttä pois kaikesta hauskasta ja jännittävästä barbileikkien kotielämää uusintavaan maailmaan. Sitten vituttaa, kun hormonit astuvat kehiin ja elämän kestävä epävarmuus omasta ulkonäöstä alkaa.
Ja jos tuon jälkeen kuvittelet nousevasi jaloillesi ja eläväsi itsellistä elämää, hölmö menet ja rakastut. Kerran jos toisenkin, niistä episodeista mitään oppimatta, päätyen lopulta passaamaan ukkokultaa ja niitä omapäisiä, isäänsä tulleita mukuloita.
Pelolla seuraat lasten varttumista, varjelet nousemasta puuhun, puet konttauskypärään ja koet syyllisyyttä jos aukile on liian suuri tai herrajestas, nyt jo kiinni menossa! Puet, pyyhit, ruokit ja peset päivästä ja vuodesta toiseen, muistelet kaiholla tyttöytesi päiviä ja auta armias, että vituttaa!
Kestät mukuloittesi murrosiän, ukkosi eltaantumisen, suret oman hehkeytesi rapistumista ja sittenhän se vitutus vasta alkaa!!
On kylmä ja kuuma, päätä särkee, eikä se rotareitten, venekerhon tai perinneseuran pikkujouluihin, vanhempainiltaan tai kaupunginosariehaan osallistuminen paranna lainkaan tilannetta, kun ukon pitää jo kättelyssä pyytää läsnäolijoilta anteeksi ("Anteeksi, vaimoni on huonovointinen, poistumme pian!"). Ottaa niin kovasti pannuun, höyry nousee vintille, korventaa, korpeaa, nyppii, vituttaa!!
Ja semmoinen kanssasisko, jota ei justiinsa nyt vituta, sehän vasta vittumainen onkin! Sille on ihan pakko kertoa, kun vituttaa. Jaettu vitutus on kaksinkertainen vitutus.
Tosi tarina.